— Niin, ystäväni, niin… Fjodor Petrovitšin… mutta hyvästi sentään…
II.
— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni, n'est-ce pas? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs… J'aime le peuple, c'est indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près. Stazie… cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple… mais le vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta sellaisenaan…], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä, minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne minä matkustan… Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.
— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.
– Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä, enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie [Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi vihollisilleni…
— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.
— Ei aina, chère innocente. L'Evangile… Voyez vous, désormais nous le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi… nähkääs vastedes julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia aivan uutta], uskonnollismielistä, c'est admis, mutta se ei tunne vielä raamattua. Minä selitän sille sitä… Suullisessa esityksessä saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet, kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina sanonut sen heille et à cette chère ingrate… [ja tuolle rakkaalle kiittämättömälle…] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina anteeksi kaikille… Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi. Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!…
— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.
— Niin, niin… tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin, mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni katkeilevat, enkä muista… Sallittehan, etten enää eroa teistä? Tunnen, että teidän katseenne ja… ihmettelen käyttäytymistänne: te olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin alassuin teevadille… ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä näen… Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua… miehenä. Chère et incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä… mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun… En mitenkään jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle Jumala aina lähettää jonkun naisen ja… luulenpa, että olen suorastaan riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen! Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin, oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa, minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan… Minusta tuntuu, aivan kuin minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin, pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua peittelettekään?
— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani, mutta rahoista minä…