— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal, voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä, kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta. Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.

Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan, jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle, noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että »huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita, parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire. chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi, vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä». Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.

— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan vasta huomenna.

Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä, että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.

Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka), seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän talosta.

— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.

Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:

— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš

— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.

— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani…