Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin: — Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät. Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän nuottansa maksaa tuhat ruplaa.
Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun: hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että vieläkin peloitti sitä muistellessa.
— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne… Minä vain teitä varoittaakseni… Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen, ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole sellaisia hintoja.
Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.
— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après — et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni… onhan meillä rahamme ja sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te, jolla on niin korkeat käsitykset… Assez, assez, vous me tourmentez [Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti: — Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut pelkäämään tulevaisuutta…
Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana, tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle salaisuudeksi… Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen, mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.
— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.
— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan jo teille… — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan, miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista», niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili, kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan, mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan, että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena, ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan Trofimovitšille… — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni! — hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden, niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! — Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet (tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — Vingt ans! Ja kas nyt, maantiellä… — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä »niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo useita tunteja…
— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset… saattavat vielä luulla mitä tahansa.
Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu sallittu hänen levähtää…