Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa. Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin, että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle. Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä…
— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.
— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: —
Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!]
Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton…
— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.
— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki, aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!
Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi. Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja — siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt, en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan», että hän palaa hänen luoksensa (tietenkin Varvara Petrovnan luo). — Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan, ja katselemme häntä siitä hiljaisina… Oi, minä tahdon, tahdon, että hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt.
Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää. Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä. Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:
— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; — pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla, parempi kuin missään muualla… ettehän vain jätä minua? Oo, te ette jättänyt minua!
»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä, miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan hänelle raamattua.
— En ole lukenut sitä pitkään aikaan… Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman valmistautua elämäntehtäväänsä.