Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.
— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä, — huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.
— Assez, assez, mon enfant, riittää… Ettekö todellakaan ymmärrä, että riittää jo tämä.
Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.
— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin! Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta… Ja… ja olla uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri! Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin… Me yhdessä, yhdessä! — hän lisäsi innoissaan.
— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, — emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.
Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.
— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux. Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja — mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä, yhdessä.
— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.
Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.