Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi. Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa. Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin». Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni heikkenemistään.
— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän huomautti taas.
— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.
— Sioista… Sehän on myös tuossa… ces cochons… minä muistan. Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.
Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:
— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»
— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä ihmeellinen ja… merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä elämäni kaiken… dans ce livre… niin että olen jo lapsuudesta alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs ajatus: une comparaison. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia: ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa! Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin, ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka on alkanut märkiä sen pinnalla… tulevat siitä kerran ulos, ja ne itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös… et les autres avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä, ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen jalkain juureen»… Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt… Vous comprendrez après… Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen myöhemmin… Me käsitämme sen yhdessä.]
Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta »Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta nyt näen sen…» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.
III.
Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin: uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa, vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.