— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.
— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä! Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa, — hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin äärimmäisen ylevästä´… Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin. Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan tulinkin, niin…
— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne minua?
— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?
— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?
— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!
— Yhdentekevää, te olette murhannut.
— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi…
— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin…»
— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti, naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla. Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin: »Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos hänellä todellakin on revolveri… Hyvä, että otin omanikin mukaan. Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta… Tuon kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia… Sen pitäisi ainakin jomottaa…ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä, — naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti Mavrikista, mutta noista murhatuista… tiedättekö, eikö olisi selvintä toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.