— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki
Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.
— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?
— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?
— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien varrella, puutarhan aidan luona… ja luultavasti on istunut siellä kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään… Tullessani tänne hän näki minut.
— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»… Kuka on murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.
— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.
Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.
— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille rahojansa… siksipä minä olen tänne lentänytkin… aivan kuin olisi minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen teille vai emmekö?
— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin kuuluvasti.
— Ei.