En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan…Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.
— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.
– Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä…
— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?
— Kyllä, — pidän.
— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.
Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.
— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.
— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha… Missä on Pjotr Stepanovitš?
— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?