— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan…
Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.
Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.
Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini, sitten kun se alkaa». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».
Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.
III.
Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta: olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, — nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan. Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni; ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle», j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen, jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä. Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli… kuka siitä aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana, niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta. On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta… Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten, kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään en toutes lettres, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut, noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen, pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan »kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' — 'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa, ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen. Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko, miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle: 'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann, merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius. »Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi» j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi, kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja. Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään. Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja, kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa; totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit… mutta eihän hän usko laakereihinkaan… Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa »Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään, juna on saanut lähtövihellyksensä… »Voitte muuten kehua minua, kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea, mitä vielä aion kirjoittaa.»
Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti aivan yksinäinen mutta kova ääni:
— Herra Jumala, millaista roskaa!
Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa, katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran ryhdikkäin ilmein: