Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa, mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin kaikitenkin…
Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia, hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään, että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää, mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut. Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen hänen miettineen.»
Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten, kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa, ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista. Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia, heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.
Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa. Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo salpasi hänen henkeänsä.
Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten, oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin, että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla, toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta, niin hän epäilemättä tekisi senkin.
Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan, arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään. Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle kadullemme ja meni teetupaan.
— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.
— Tämähän on teetupa.
— Tahdon syödä pihvin.
— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.