— Olkoon, mitäpä siitä.
— Mutta… me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.
— Eihän sieltä voi myöhästyä.
— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!
— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.
Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa — syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen selkäpiitänsä.
— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää. Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin hänelle takaisin.
— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä ajattelette?
Liputin aivan vavahti.
— Minun mielestäni… tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.