Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.
— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan, — ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki halveksimaan itseämme.
— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.
— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon sepittänyt?
— Se ei kuulu teihin.
— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen Kirkas sielu, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin sepittämä.
— Te valehtelette. Runo on hyvä.
— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain heittää sumua toisten silmille.
— Luulin, että olisitte fourieristi.
— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.