— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.
— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan juuri sitä, että olisitte ylpeä.
— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.
— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. — Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan, teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai onko hänkin ehkä valehdellut?
— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.
— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?
— Istuu keittiössä, syö ja juo.
— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. — Hän oli velvollinen odottamaan… loruja! Hänellähän ei ole passia eikä rahaa!
— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa, matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä lupaa odottaa rahojanne.
— Ahaa! Hän pelkää, että minä… No niin, minähän voisin hänet jo nytkin, jos… Missä hän on, keittiössäkö?