Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön, suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla, maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo, lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita. Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä »Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei ollut keittäjätärtä.
— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?
Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.
— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä, rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa, eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle… Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä nurkkasesta.
— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?
— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus. Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja, mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä, että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija, ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu, selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan…
— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!
— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen, ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.
Pjotr Stepanovitš joutui hirveään raivoon.
— Sano, näitkö tänään Stavroginin?