Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta» sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona. Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.
Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan.
Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu. Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät siihen; alkoi yhteinen haukunta.
— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut »loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.
— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,
Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.
— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.
— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!
— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde täältä!
— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa toiset… Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.
— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.