"Mitä etsitte?" kysyi Francis.
"Olen pudottanut tikarini", vastasi mies, "ja minun on aivan mahdoton käsittää, miten se on kadonnut."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"En ole nähnyt sitä päivällisen jälkeen. Tiedän varmaan, että se silloin oli vyössäni. Arvelin, että mahdollisesti olisin pudottanut sen tänne, tikari ei ole sopiva leikkikalu vangille."
"Mitäpä hyötyä minulla näin kahlehdittuna voisi olla tikarista", sanoi Francis.
"Se on kyllä totta", myönsi mies. "Ette voisi tehdä sillä juuri muuta kuin iskeä sen omien kylkiluittenne väliin."
"En sitäkään voisi tehdä kuin istuvassa asennossa."
"Se on totta, poikaseni. Minun asiani ei ole arvostella kapteenin käskyjä, minun on vain toteltava. Mutta kyllä minun mielestäni on julmaa pitää nuorta miestä kahlehdittuna aivan kuin petoeläintä. Jos hän olisi saanut Pisanin tai Zenon vangiksi ja tahtoisi olla oikein varma siitä, etteivät he pääsisi karkuun, niin olisi asia aivan toinen, mutta kahlehtia teidät, kun mies seisoo oven edessä vartiossa ja ikkunassa on rautaristikot, niin ettei edes leijona voisi murtautua ulos, tuntuu minusta liian kovalta. Ja pahinta on se, että meidän täytyy jäädä tänne teitä vartioimaan, kunnes kapteeni palaa takaisin, ja se voi kestää kolme viikkoa tai kokonaisen kuukaudenkin."
"Ole vaiti", murahteli toinen mies. "Sinä et sitten koskaan osaa olla hiljaa. Meidät on asetettu tänne siksi, että kapteeni luuli voivansa luottaa meihin."
"Hän voi luottaa keneen hyvänsä" sanoi Filippo, "joka tietää menettävänsä päänsä, jollei hän täytä velvollisuuttaan."