"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat. Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut.
"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan, jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja. Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.
"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia ennen merirosvoja."
"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme, ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi. Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"
"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se on kevytsoutuinen."
"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."
"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.
"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä, kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."
Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.
Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.
"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua, sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta, ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu airojen loiske kauaksi."