Pisani, joka itse oli ottanut osaa kaikkiin sotamiesten töihin ja vaivoihin, koetti kaikin tavoin rohkaista heidän mieltään. Hänen kehoituksestaan dogikin vannoi, ettei hän palaisi elävänä Venetsiaan ennen kuin Chioggia olisi valloitettu. Silloin sotilaidenkin napina lakkasi, ja seuraavana yönä oli Chioggiaan johtava kanaali suljettu toisesta rannasta toiseen. Samana päivänä upotettiin myös kaksi laivanhylkyä Brondolo-salmeen, ja seuraavana suljettiin samoin Lombardian kanaali. Siten neljässä päivässä oli Pisanin onnistunut toteuttaa suunnitelmansa ja sulkea genovalaisten laivat meren yhteydestä.
Mutta työ oli ollut tavattoman rasittavaa ja häviöt suuret. Sitä paitsi alettiin rakentaa linnoitusta Brondoloon. Sotamiehet saivat tulla toimeen puolilla ruoka-annoksilla. Kylmyys oli läpitunkeva. Yötä päivää he olivat käsikähmässä vihollisen kanssa ja heidän täytyi kestää hirveitä kärsimyksiä.
Lopulta heidän voimansa olivat aivan lopussa, ja joulukuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä upseerit, merimiehet ja sotilaat jättivät yhteisen anomuksen pyytäen saada palata Venetsiaan. Yksin Pisanikin huomasi, että yritys nousi yli hänen voimiensa ja että hänen sotamiehensä eivät enää jaksaisi pitää puoliaan epätasaisessa taistelussa. Vielä hän koetti kuitenkin näyttää iloiselta ja toiveikkaalta. Rohkaisevilla sanoillaan ja hyvällä tuulellaan hänen onnistui pitää miehistön mieli vireillä, ja vanhan doginkin esimerkki oli kannustava. Mutta sotilaat vaativat häneltä sen pyhän lupauksen, että jollei Zenon laivasto viimeistään uudenvuodenpäivänä tulisi avuksi, luovuttaisiin piirityksestä. Vain siinä tapauksessa he olivat valmiit pitkittämään taistelua vielä kaksi vuorokautta.
Perustamisestaan saakka Venetsia ei ollut koskaan ollut näin suuressa vaarassa. Kolmaskymmenes päivä joulukuuta kului taisteluitta. Genovalaiset tiesivät näet vankien puheista, että venetsialaiset eivät voisi kestää montakaan päivää. Aamun sarastuksessa joulukuun viimeisenä päivänä tähysteltiin innolla laivojen mastoista, näkyikö kaivattuja purjeita. Mutta merellä ei näkynyt mitään. Oli kauheaa katsella venetsialaisten kasvoja, niin laihtuneet ja surkeat ne olivat nälästä, kylmyydestä ja monenlaisista kärsimyksistä. Kaikkein toiveikkaimmatkin alkoivat joutua epätoivoon. Ei puhuttukaan enää Zenosta. Hän oli ollut poissa kuukausimääriä. Olisiko mahdollista, että hän palaisi juuri tänä hetkenä? Mieluummin he puhuivat kodeistansa. Huomenna he pääsisivät palaamaan sinne. Jos heidän oli pakko kuolla, niin he tahtoivat sen tehdä omaistensa parissa. Muuten kaikki oli heille aivan yhdentekevää. Ja niin päivä kului, ja kun he illalla panivat maata, nälkäisinä ja viluisina, kiittivät he Jumalaa siitä, että se oli viimeinen päivä.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä olivat monet jo ennen aamun sarastusta kiivenneet mastoihin. Ensimmäisen päivänsäteen kera kulki toisesta mastonhuipusta toiseen riemuhuuto:
"Laivoja merellä!"
Huuto kuului maihin saakka. Pisani hyppäsi veneeseen yhdessä
Francisin kanssa, souti laivaansa ja kiipesi mastoon.
"Niin, laivoja siellä todellakin on!" sanoi hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Niitä on viisitoista. Keitähän ne ovat? Jumala suokoon, että Zeno olisi tulossa!"
Saman kysymyksen toisti jokainen, sillä tiedettiin, että genovalaisetkin odottivat lisäjoukkoja.
"Tuuli ei ole kyllin voimakas, jotta he pääsisivät pian perille", sanoi Pisani. "Minä lähetän muutamia kevyitä aluksia tiedustelemaan. Parasta, että kohtalomme tulee niin pian kuin suinkin ratkaistuksi. Jos Zeno on tulossa, on Venetsia pelastettu! Jos he taas ovat genovalaisia, niin seuratkoon ne, jotka haluavat minun kanssani heitä vastaan!"