He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta, jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.
— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!
Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo sulkemisaika…
Kello on neljä, aurinko laskee… jo! Maryse ja hänen seuralaisensa lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa… Maryse ilmoittaa lähtevänsä kotiin Feuillantines'in autovaunussa… hän asuu hyvin kaukana, Val-de-Grâcen puolella… Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.
— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla, missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea, ettemme eroaisi vain ilman muuta… sillä meidän täytyy tavata toisemme toiste… Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?… Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet pelkästään taiteesta… Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä viikon päivät! Siis… tahtoisitteko siis… sanokaamme lauantaina… tavata minua… »Voiton» luona, kuten tänään?
Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.
— En, en… en! En minä tahdo tulla!
— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua ollenkaan tuntematta… ja nyt…
— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut…
Hän empii silmänräpäyksen.