— En tiedä, mitä te ajattelette minusta… Ymmärrän nyt… että olen toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin… Mutta minä tunnen luottamusta teihin… suurta luottamusta…
Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.
— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.
— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.
— Maryse… se on viehättävä nimi… — Noilla kolmella tavulla on nuortean viehkeä, hyväilevä sävy… ne muistuttavat teidän mustista silmistänne, vaaleista kasvoistanne… ja myöskin kirjeestänne… tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse… neiti Maryse… tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin lastenjuhlaan… lupaan sen teille… Mutta… jos ette näkisi minua heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin seikka… ettehän silti menetä luottamustanne minuun… Lupaatteko sen minulle?
— Lupaan kyllä.
— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää… mitä teistä ajattelen?
Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää
Marysen mielen.
Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa suutelolle.
»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä…», ajattelee Maryse, autovaunun kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla… »Minä rakastan häntä…»