* * * * *
Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin, hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.
Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä… Kuusen ympärillä tungeksi joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä lastenhuutoja.
Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa… Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.
— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri, joka haluaisi tulla teille esitellyksi…
Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri… mies, jolla on tuollainen parta!»
— … Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur…
Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te erehdytte, tämä mies ei ole hän!»
Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt kokoon… niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen silmissään… Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut…
Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti palvelija: