— Herra herttua de Groix!
Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.
— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että tulitte!
Kuultiin äänen vastaavan hänelle:
— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan leluja lapsille…
Tuo ääni — mitä! Tuo ääni… Maryse luuli uneksuvansa… Mutta vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen valaistukseen… Ei, Maryse ei uneksinut… Hän oli luullut tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä valkoisilla viiksillä… mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit kastanjanväriset viikset… Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle… kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!…
Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!…
Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo, joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa jäähyväiset näin äkkiä… En voi hyvin… Siihen on kai kuumuus syynä…
— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani… Me koetamme hoidella teitä… Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?