— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on lastenlastensa luona… Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan yksin…
Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.
— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö… vastusteli rouva
Letourneur yhä vieläkin.
Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:
— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi lähteä kohta, hyvä rouva… Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen saattamisestaan kotiin.
Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.
Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.
— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta taiteesta.
Mutta Maryse ei hymyillyt.
— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!… Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa… Se on anteeksiantamatonta…