— Jumelin kanssa! Oi Maryse!… Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.
Nyt valtasi itku Marysen.
— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille menettelyänne koskaan anteeksi!
— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä… sillä emmehän olisi ilman tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan tutustuneet toisiimme… Te halusitte solmia romanttisen avioliiton… Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen kekseliäisyyttä?
Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:
— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti… Halusin tutustua teihin… Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen, tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi rakastunut, hurmaantunut… Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli väärää?
Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta… Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt… Hänen aivoissaan vallitsi mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta, — hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet… vastoin kaikkea todennäköisyyttä…
Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:
»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin… on hän! Kuinka en oivaltanut sitä heti?… Ja mitä välitänkään muusta…»
Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin seuralaisensa maahan.