Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa… Maryse pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden ylistyslaulua.
Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.
— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies. — Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle… Ettekö näe, kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa lupausta!…
Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän tähtien tuike… Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.
— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!… jatkoi tyttönen.
SETÄ FRANEUSEN TUUMA.
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.
Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen järkkymätöntä tyyneyttä.