— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä… Ollen syntyänsä köyhä, tuo hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella. Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa toimimaan mielesi mukaan… aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon…
Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.
Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.
Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti
Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.
— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!… Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka… sillä kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta… Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!
Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt puolustautumaan… Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.
— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut valitsemaani alaan… ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan… Mutta mitä sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä hupaisammaksi…
— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin… Minulla oli jo rikas kosija… ja niin komea!
— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja komeaa kosijaa?
— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa, rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin… siinä kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana… Mutta sinä et ole tumma etkä vaalea… älä siis luulekaan…