Georges repi jälleen uuden kirjeen.
— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että vaimoni tulisi olemaan punatukkainen…
Colette hätkähti kiukusta.
— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka kaunis?
— Erinomaisen kaunis.
— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta… Mutta tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!… Itse puolestani olen ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen… jos kohta tästä onkin koitunut sinulle pettymys…
Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän, kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.
— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi
Georges lempeästi… en lainkaan!
— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti: