— Se merkitsee luullakseni sitä… että vaalea tukka miellyttää minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen… ja siksi että rakastan sinun tukkaasi… ja siksi että rakastan sinua… puhui Georges. — Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä… En tullut sitä ajatelleeksikaan… taikka en käsittänyt sitä… ja kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä… ja menettää sinut… ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut ensin… Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme… myönnä, että me rakastamme toisiamme…
Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in povelle.
—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.
Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:
— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni…
Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen vierashuoneeseen.
Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:
— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?…
Ja sitten hän jatkoi:
— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme menneet uudelleen kihloihin?