Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi Colette:
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
KIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.
Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin, niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta, kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa, ruusujansa kastellen.
Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä, hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen olentonsa henki pelkkää rakkautta.
Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin olentoihin, kaikkiin olioihin.
Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen, että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella, ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:
»Kiitetty olkoon Herramme ja koko hänen luomakuntansa, erittäinkin Aurinko, veljemme, joka antaa meille päivän ja valkeuden. Kiitetty olkoon Herramme, joka on antanut meille Maan, joka meitä elättää ja ruokkii, joka meille suo monenlaisia hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä…»
Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin, ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana, toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu, tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva — kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa, joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi, kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.
Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen… Eikö hänen tullut siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä, halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut Jumalalle.