Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen, sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.
Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois ruiskukannunsa.
— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin… kuulin kaikki
Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra
Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen…
Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:
— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on arvosteltava… Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.
Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.
— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän enemmän työtä.
Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:
— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra. Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!
— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.