Chabonneaun mieli heltyi.
— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei ota korviinsa köyhien puheita!
— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua salametsästyksestä?
— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin: »Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle: »Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne, missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä, jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä, se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»
Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin, keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.
— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni: »Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin, kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti! Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!
Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.
Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa, mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys, ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta… Kun olen vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä, haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?
— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.