Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen Isäntä ystävällisesti olalle:
— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä Paavalikin oli alkuaan vain fariseus… Mutta aluksi koetan nyt käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään, lapseni, näkee meidät Jumala… ja se on paljoa vaarallisempaa!
Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in, Fontanettes'in määrin huvivaunut.
Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä, käydäksensä pappilan puutarhaan.
— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa, ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne, vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.
Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta, kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni, hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta, ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.
Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin, ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.
— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja murtuneella mielellä…
Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme, joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.
— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta nähkääs, vaikka tuo itse — ja hän viittasi töykeästi kädellään seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.