Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin närkästyksensä.
— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä. — Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne. Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo ja kaksi pientä lasta…
Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.
— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään! Vaimo ja lapset… jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies… sellaista ei minulle pidä syöttää!
Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena, istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:
— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä »Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna, arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee… niin näette, ettei minua ainakaan tähän saakka ole tapettu.
Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään rukoukseen.
— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi, herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te olette parempi kuin itse luulette, ja…
— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi kysymyksenalainen…
— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä… Se, mitä tarkoitan sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste tästä luottamuksestani… en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään… vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia paremmuudestanne minun kustannuksellani.