Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.
— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä…
— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa kertomuksensa.
— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan, odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni…
Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan, kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä louisd'oreja. Hyvä Jumala… en nyt tosin tahdo väittää, että niiden hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan… mutta kun tulin erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään empimättä…
Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti. Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.
— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin, mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä. Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet velvoitettiin lähtemään Pariisista… Minä olin pelastettu. Siitä on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka takia minun pitäisi punastua… jos nimittäin punastuminen kuuluisi tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka sieltä… varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri, ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle mitään keinoa syöstä minua perikatoon… ja minä syöksin hänet.
En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa, tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten on käynyt.
Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas, hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.
Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan, missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan: