— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä… Jäätyään yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon… heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.
Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen, jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen mainitsemansa kirjeen loppu.
»… Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen, joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me rakastamme sinua niin kovin!
Vaimosi
Gabrielle.
Pienokaiset syleilevät sinua.
Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»
Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan. Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä papilta.
Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina, niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä hakevan, harhailevan katseen.
— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija, jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut »Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan, vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin… Ja hän ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut, kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle… Ja hänen vaimonsa on ilman pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä, ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä, vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka turmelisivat hänet tykkänään… ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka… ja niin hän piti kirjeen salassa… Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta… Rukous pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!… Epäluulot kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena. Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille… teidän jäljillenne… Hän muisti että tuo itse, kuten te sanoitte, kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa koko ihmiskunnan synnit… Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut… Hän kärsi tuikeita tuskia… Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi hänelle rauhan… Hän rupesi papiksi.
Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen vallassa.