— Anteeksi! mumisi hän.
Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä, sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta, jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin, päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.
— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä…
Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.
— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa, joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette… Herra kirkkoherra, tahdotteko rukoilla minun puolestani?
— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten olen antanut teille anteeksi!
Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua, virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:
— Isä meidän, joka olet taivaassa…
* * * * *
Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen. Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.