Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä tipahti sen lehdyköille.
Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan puhkeamaan kukkasia täyteen!
EMÄNTÄ GERVAISE.
Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.
Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen! Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä, pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille, hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi.
Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään, järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän tahdon ja kestävyyden esimerkistä.
Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan, viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua tai apua tarvitsevalle.
Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan, missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä, voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu, joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä, mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»… Ja ihmeellisempää vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä äänellä… Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.
Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut. Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.
— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!… huudahti tuo nuori leski äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.