Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:
— Niin juuri, hän on aivan liian rikas… ja liian ruma! En minä pidä hänestä ollenkaan!
— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä huonosti…
— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni… ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.
— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.
Kirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.
— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?
Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä keväällä.
— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin typerän näköinen.
— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.