Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.
Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä mieltä, että on suloista rakastaa.
Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia… Kaikki muu merkitsee kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan, soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta… Mutta on miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan miellyttävistä aistimuksista.
Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.
Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,
markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti
Argentinan kartan.
Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.
Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille, huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa, kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.
— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.
— En mitään erikoista… tietääkseni, vastaa Lionel.
— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa… Rakastathan sinä minua, eikö totta?
— Oi, rakkaani — rakastanko sinua… Voitko todella sitä epäillä?