Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.
— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän vakuuttavasti. — Entä sinä… luuletko että olen mennyt sinun kanssasi naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?
— Minun kruununi takia… Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit ajatellakaan sellaista…
Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä kiihkeällä ihailulla.
— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä, että meillähän on jo todisteemme.
— Niin kyllä, rakkaani.
— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa… Arvelen että tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin…
— Epäilemättä, rakkaani.
Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:
— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä… mutta onnellisemmiksi emme voi tulla siellä kuin täällä… koska on mahdotonta olla sen onnellisempi, eikö niin?