Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi kuvailla.
Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!» taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin vallan ihastuneita.
Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä. Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.
Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!» sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn noille alakuloisille huulille.
Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa, tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt yhä silmiinpistävämmäksi.
Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi »Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista, haaveissaan elelevää ihmistä.
Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.
Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista, joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa opetusten avulla.
Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa. Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.
Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin, kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä vaikuttivat naurettavilta.