Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin vuoroonsa jonkun kertomuksen.
Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja mustista ritareista.
— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana täältä…
Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille erityisen viehätyksen.
Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei ajatellutkaan kotiinlähtöä.
Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.
— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja kummaa!
Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.
Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.
— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä iltana hieman ärtyneenä.
Jean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.