Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan… Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?
Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai haaveistansa.
Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän kanssaan.
Ensiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.
Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin koskaan.
Säälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.
— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!
— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin, ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)
— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!
Jean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.