— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?
Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä kyyneltyivät.
— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?
— Tahdon, sinä tyhmyri!
Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että hän helposti voi seurata mukana tahdissa.
Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi »kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö… siinä kaikki… Hänen hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti askeleitaan.
Naurun helke herätti hänet ajatuksistaan.
— Joko lopussa! mumisi hän.
Gervaise nauroi yhä makeammin.
— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!