Ja hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa nojaan:
— Eriskummainen poika!
Seuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.
* * * * *
Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.
Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties vallita, sen kirkkautta samentamatta.
Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan taloon.
— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että minusta on hauskaa nähdä sinua?
— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.
Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui: