— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä… niin jätän tämän leski Michaud'ille.
Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.
— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.
Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.
— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on perin tyytyväinen sinuun…
— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä, mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.
— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?
— On kyllä, on, — ja niin hyvä.
— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi, jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?
Jean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa: