— En tiedä.
— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?
— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin onnellinen.
— Onnellinen?
— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta, joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.
Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi toisiin.
* * * * *
Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.
»Satakieli armas, metsän tenhotar…»
Oi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!