Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan — kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.
Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille, joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:
— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!
— En minä osaa laulaa.
— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä. Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.
Jean pudisti päätänsä.
— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän jonkunmoisella katkeruudella.
Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen
Jean'in puoleen.
— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin hauskaa kuulla lauluasi.
Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.