Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea tappio.
Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen laulaessaan.
— Paimen, oi paimen,
Ken ystäväsi on?
Hän onko ihanainen,
Suukkonsa suloinen?
Elo on kärsimystä, —
Hän kuningatar on.
Se unen multa riistää,
On mielen' rauhaton!
Niin rauhaton!
Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.
— Paimen, oi paimen,
Sä hänet unhota!
Viel' elo suopi sulle
Morsion rikkahan! —
Rakkaus on kärsimystä!
Kultani oma oon,
Henkeni hälle kuuluu
Ain' kolkkoon kuolohon.
Ain' kuolohon!
Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.
Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut, että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.
— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.
— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre soitti säkkipilliänsä.
— Se on siis sinun itsesi sepittämä?